Ompa tämä elänyt hiukan vajaalla viime aikoina. Olen ollut niin kiinni koulussa, että sen ajan kun en ole väänätänyt esitelmiä tai lukenut tentteihin olen maannut sohvalla tai lenkilläkin minut on saattanut nähdä. Tämä kaikki siis tapahtuu normaalityöviikon päätteeksi...Se, mikä hyvä puoli tässä on; unohdan stressata tän suurimman toiveen kanssa. Tarkastin juuri kalenterista, että tänään on kp 23, eli tää piinaviikko on mennyt melkein ohi, no tottakai muistan, että viimeistä viikkoa mennään, mutta kuitenkin vähän stressittömämpänä. 

Jotenkin tähän hommaan on nyt tullut sellainen tatsi, että kyllä se meille vielä tulee, ja yritän olla miettimättä mitään erikoisempia oireita. Siihenkin uskon, että joillain asioilla on vaan tapana odottaa itseensä, että voihan tässä olla sellainenkin, että vauva odottaa sitä, että saan pahimman rypistyksen koulussa valmiiksi, tämä koittaa ensi toukokuussa. Valmis (-tunut), en vielä silloin ole, mutta kahden vuoden viikonloppukoulu saadaan silloin pääätökseen. Uskon, että stressillä on sormet tässä pelissä.

Tänään on isänpäivä, ja sängyssä totesin kullalle, että olisipa niin ihanaa, jos vuoden päästä meilläkin voisi juhlia isänpäivää. Lippukin vedettiin salkoon tämän hienon päivän kunniaksi!!